Mitäs minä nyt olen täällä ollut, ikiomassa kodissani? Reilut kolme viikkoa. Tassun satuttamisesta huolimatta olen vähän kerrassaan oppinut talon tavoille. En ole ihan sinut portaiden kanssa vieläkään (eikä se tassutapaturma tietenkään ole sitä helpottanut), enkä näin mielelläni niitä kulje. Mommy ja daddy joutuvatkin iltaisin aina vähän "tuuppimaan", että vaivaudun sohvalta alas ja portaat ylös makkariin. Päiväsaikaan en sinne ravaile ollenkaan, vaikka Meggie tykkääkin käydä siellä daddyn kanssa välillä päivätorkuilla. Alimpaan kerrokseen en ole montaakaan kertaa mennyt.
Mommy on tämän talon koiranruuanlaittaja. Ei siis ihme kai, että aina kun mommy on poissa, on huoli kova, ja ilo ylimmillään, kun se tulee takaisin. Etenkin, jos poissaolo ajoittuu noin suunnilleen ruoka-aikaan, kuten esimerkiksi näinä mommyn tanssituntipäivinä. Daddy on ruokkinut meidät ehkä pari kertaa, mommyn ollessa poissa liian myöhälle saakka.
Mommy ja daddy koittivat vähän puolivillaisesti opettaa minut nukkumaan pedillä lattialla sängyn sijaan. Mutta kun Meggiekin kerran saa kyhnyttää yöllä mommyn kyljessä, tahdon minäkin. Ja mommy on tasapuolinen. Niinpä minäkin saan nukkua sängyn lämmössä, turvallisesti ja mukavasti mommyn jaloissa. Ja päiväsaikaan torkun mieluiten sohvalla. Monesti siinä ollaan minä ja Meggie molemmat, ja mommy meidän välissä tai daddy hassusti sohvan reunalla istuen.
Tassuni voi koko ajan paremmin. Nyt jo ravaan enimmäkseen kaikilla neljällä tassulla ja daddyn harmiksi kokeilin vähän hihnassa vetämistäkin. Sain aika ankaran "ei saa vetää" -kiellon. Muutaman kerran kokeilin vielä uudestaan, mutta aina sama kielto. Minkäs minä, kun olisin halunnut mennä kovempaa kuin mitä daddy käveli! Olisin halunnut ehtiä Meggien viereen haistelemaan kaikkia niitä ihmeellisiä hajuja! Mutta kuulemma autotien vieressä jalkakäytävällä pitää kulkea nätisti vierellä, ja vielä puskan puolella. Kulman takana daddy löysäsi flexin.
t. Timmy
No comments:
Post a Comment